Arvostelussa Huawei P10 – Hillityn tyylikäs lippulaiva

Kun Huawei päätti lykätä käteeni P10:n, päätin samalla lopettaa taukoni mobiililaitteiden arvostelusta. Kyseessä on Huaweilta vihdoin puhelin, joka korjaa viimeisetkin edeltäjänsä virheet ja ärsytykset. Se ei välttämättä ole mullistavin laite markkinoilla, mutta sen ei tarvitsekaan olla, se on onnistunut evoluutio Huawein pitkään kehittämään kaavaan.

Pahoittelut heti alkuun, sillä aloitan tekstin hieman omaa tapaani normaalia poikkeavammalla tekstiseinäingressillä: Olen yksi niitä ihmisiä, jotka kuuluvat luultavasti ulkopuolisten näkökulmasta siihen kategoriaan ihmisiä, joita voisi luulla muutosvastaiseksi. Johtuen siitä, etten kovin mielelläni vaihda brändiä tai laitetta, kun olen tottunut miten nämä toimivat ja palvelevat minun tarkoitustani. Puhelin arvosteluiden ulkopuolella on kuitenkin työkalu ja pääsääntöinen kommunikointiväline, ja jos työkalu ei toimi tai sen käyttöliittymä ei edistä omaa workflowta, niin mielummin käytän aikani muuhun kuin brändin vaihtamiseen. On kuitenkin hetkiä jolloin laite tai brändi saavuttaa joko käyttökelpoisuudessa tai toiminnallisuudessa sellaisen tilan, jolloin vaihdan mielelläni pois. Nokiasta vaihdoin pois HTC:hen Diamondin silloisen tyylikkyyden takia, Samsungia vihasin varsinkin Galaxy S:n iPhonemaisuuden takia, mutta ensimmäinen Note voitti kynänsä ja kokonsa ansiosta minut puolelleen. Huawei on vihdoin saattanut onnistua samassa P10:n kanssa. Laite yksinkertaisesti pyrkii olemaan vain paras puhelin, jonka kaupasta siinä hintaluokassa voi saada, turvautumatta turhaan pelkällä numeroilla kikkailuun. Tosin kyllä niitä suuria numeroita Huawein tapaan myös P10:stä löytyy.

Mutta ennen kuin uppoudun liikaa jaarittelemaan omista kuluttajatottumuksistani, niin käännetään katse kuitenkin Huawein uuteen lippulaivaan eli P10:iin.

Sanon tämän nyt suoraan: Huawei P10 lainaa hyvin paljon ulkonäöstään erään Cupertinolaisen yrityksen tuotteista. Yhdennäköisyys on jopa niin suurta, että kun näin yhden suomalaisen valtamedian toimittajan Facebookissa laitteesta nopealla vilauksella kuvan. Oli ensikysymykseni, onko kyseinen toimittaja päivittänyt iPhonensa?

Kumma kyllä poikkeuksellisesti, toisin kuin Samsungin ensimmäisen S-sarjalaisen kohdalla, se ei ole minua häirinnyt. Syynä pitkälti ovat Huawein panostus materiaalivalintoihin ja laitteen yksityiskohtiin.

P10:n tunteiden luonti käyttäjälle alkaa jo myyntipakkauksen designista. Pakkauksen keskeltä aukeava suunnittelu on omiaan luomaan laitteelle ripauksen arkiluksuksen tuntua.

Yksityiskohtiin paneutuminen on huomattavissa heti ensisilmäyksellä myös laitteen etupaneelista. Huawei on pitänyt selvästi huolen siitä, että puhelimen reunojen väri on hyvin lähellä näytön paneelia. Voisi luulla puhelimen olevan tehty palasta mustaa kvartsia, kun näyttö on sammutettu. Tätä kuvaa kuitenkin rikkoo yläreunan kuulokeritilä, etupuolen upotettu sormenjälkitunnistin ja selfie-kamera.

Näyttö on IPS-Neo tekniikkaan perustuva FullHD-resoluution (1920×1080) paneeli. Näyttö on esipinnoitettu tehtaalla näytönsuojakalvolla, jota ei kannata repiä irti, vaikka kuinka haluaisi. Sen poistamalla nimittäin menettää myös näytön rasvaa hylkivän oleofobisen pinnoitteen. Näytön resoluutio voi tulla ikävänä yllätyksenä niille, jotka kompensoivat asoita pikselien määrällä, mutta tästä ei kannata olla kovin huolissaan. Alhaisempi resoluutio edesauttaa akunkestossa ja kyseessä on muutenkin sieltä laadukkaammasta päästä oleva IPS-paneeli.

Hienona yksityiskohtana takakannessa olevat antennirajat ovat niin hyvin piilossa, että ne luovat illuusion yhdestä metallipalasta, jota ei katko kuin yläreunan tuplakameralla ja tuplasalamalla varustettu Leica-moduuli. Arvostan myös himmeän harmaan valintaa väriksi Huawei –logolle, joka on poikkeuksellisen freesi valinta kaiken maailman mauttomille hopeoinneille.

Vasemmalta reunalta löytyy puhelimen joko tupla-sim tai Sim+MikroSD –korttikelkka. SD-kortteja laite tukee ainakin 256 gigatavuun saakka. Ei sillä, että tilan takia tarvitsisi ensimmäisenä panikoida, koska laite tulee 64 gigatavun tallennustilalla varustettuna (josta käyttäjän käytettävissä on noin 45 gigatavua).

Oikeasta reunasta löytyvät äänenvoimakkuuden säätöpainikkeet ja muutoin tyylikästä harmoniaa rikkova punainen virtapainike. Luulin painiketta ensivilkaisulla dedikoituksi kamerapainikkeeksi, sillä sen verta irtonaiselta se kokonaisulkonäössä vaikuttaa. Väri on kuitenkin Huawein punainen, joten annettakoon tämä anteeksi.

Alareunasta löytyy 3,5 mm kuulokeliitäntä, kaiuttimen ääniaukko ja C-tyypin USB-latausportti.

Onneksi Huawei lunastaa odotukset myös sovelluspuolella, jälleen kerran rikkinäisen levyn tavoin voidaan todeta että P10-versio Huawein EMUI –käyttöliittymästä on Huawein paras. Tuntuu siltä, että joka revisiolla Huawei onnistuu hienosäätämään käyttöliittymää hivenen nopeammaksi ja sulavammaksi. EMUI kuuluukin pitkälti nopeimpiin Android-käyttöliittymiin, ellei peräti ole sutjakkain heti Googlen oman “puhtaan” version jälkeen. En saanut käyttöliittymää jumittumaan vaikka ajoin taustalla Play-kaupasta löytyvällä Powerdirectorilla 4K-videon renderöintiä. Puhelin jaksoi surutta puskea eteenpäin ja toimia, kuten mitään ei tapahtuisikaan.

On myös ilo nähdä, että P10 tulee suoraan Android 7.0 Nougatilla. Puhelin ei kuitenkaan tue Nougatin Daydream-ominaisuutta, joka kannattaa jatkossa huomioida jos veri vetää mobiilivirtuaalimaailmaan.

Käyttöliittymä vakioasetuksella jakaa Huawein ominaiseen tyyliin asennetut sovellukset pitkin työpöytää, ilman sovellusvalikkoa. Onneksi Huawei tarjoaa kuitenkin vaihtoehtona mahdollisuutta palata tavanomaisempaan Android -työpöytämalliin. Applen laitteista siirtyvää Huawein vakio varmasti mielyttää, mutta Android-tehokäyttäjä käy vaihtamassa sovellusvalikon pikapikaa takaisin päälle.

Suurin motkottamisen aihe on turhien ”roska”-sovellusten löytyminen puhelimesta esiasennettuna. En ymmärrä miksi Booking.com, Instagram, TripAdvisor ja Todoist tarvitsee olla puhelimessa esiasennettuna, koska ne voi asentaa Play-kaupasta. Lisäksi esiasennetut versiot pitää ensityöksi joka tapauksessa päivittää samaisesta paikasta. Myös Huawein omista sovelluksista hieman turhakkeina voisi nähdä Higame-palvelun, joka on turha lisäkauppa Play-kaupan rinnalle pelejä varten. Onneksi suurin osa näistä turhakkeista ovat nätisti kansioissa ja vanha mantra ”poissa silmistä, poissa mielestä” toimii tässäkin. Muutoin sovellukset ovat kaikki paikkansa ansainneet ja varsinkin Huawein omat sovellukset ovat mukavan tyylikkäitä.

Sormenjälkitunnistin osaa toimia myös kotinäppäimenä ja pyyhkäisyeleillä sekä paluu- että moniajovalikkonäppäimenä. Tämä toimi pitkälti niin kuin pitikin, mutta vaatii pientä totuttelua, jotta eleet pysyvät lihasmuistissa. Etuna on lisääntynyt näytön pinta-ala, kun virtuaalipainikkeet eivät vie tilaa.

Kamera on kuitenkin pitkälti P10:ssä se, minkä varaan Huawei laitetta rakentaa. Leican kanssa suunniteltu tuplakamera on saanut pari itse kaipaamaani ominaisuutta, joista tärkein on optinen kuvanvakaaja. Siinä missä P9:llä minulla oli ongelmia saada liikkeessä ja hämärässä välillä tärähtämättömiä otoksia niin on ilo havaita, että P10:n OIS toimii niin kuin pitääkin ja tällä kertaa kuvaaminen ei ollut arpapeliä tärähdyksen pelossa. Toinen parannus on linssin/kennon parannettu reunapiirto joka vähentää kuvan reuna-alueilla P9:ssä havaittavaa sameutta.

Tuplakamera käyttää sekä 20 megapikselin mustavalkokennoa että 12 megapikselin värikennoa. Kamera käyttääkin eroa hyödykseen tilanteissa jolloin korkeasta ISO-arvosta voisi tulla liikaa kohinaa värikennollisessa kuvassa, luo 20 megapikselin mustavalkokuvasta komposiitin, jonka se värjää 12 megapikselin kennon väri-infolla. Lopputulos on skarpimpi kuva tarvittavalla väri-informaatiolla.

Tuplakennot myös mahdollistavat kaksinkertaisen optisen hybridizoomin, joka mahdollistaa hyvinkin pienien kohteiden kuvaamisen. Käytännössä 7 cm läheisyydestä pystyään zoomaamaan 2x optisesti, jonka jälkeen mustavalko+väri komposiitin ansiosta digikuvaa voidaan zoomata vielä CSI-tyylisesti hyvinkin pitkälle ennen kuvan mössöksi menemistä.

Suurin painopiste kameralla on kuitenkin potrettikuvauksella. Potrettikuvausta vahvistamaan on kamerassa ”Leica Artistic Potrait” -toiminto, joka tunnistaa kasvot 190 tunnistuspisteellä. Kuvan ottamisen jälkeen puhelin säätää kontrastit ja valaistusta kuvassa mahdollisimman hyväksi, mutta tarjoaa myös näiden tunnistuspisteiden puitteissa manuaalista muokkaamista. Lisäksi potrettitoimintoon on lisätty ”Natural make up” -efekti, jolla kohteen meikkien väri- ja kontrastisyvyyttä pystytään korjaamaan tarvittaessa jälkikäteen.

Tuplalinssin kaappaaman syvyysdatan avulla onnistuvat tällä kertaa luonnollisemmat bokeh-efektit kuin P9:llä ja toiminto toimiikin yllättävän hyvin. Näytöllä näytetään efektistä matalalaatuinen versio kuvan ottamisen jälkeen ja kun kohdennus on valittu, renderöidään kuvasta täysilaatuinen noin kahdessa sekunnissa. Bokeh näytti hyvältä ja yleensä tarpeeksi luonnolliselta, että pidin sen päällä sellaisissa kuvissa mihin se sopi.

Myös etukamera on saanut tällä kertaa Leica-sertifioinnin ja sekä bokeh-efekti että potretti-tila toimivat myös sillä. Tosin toisen kameran puuttumisen vuoksi esimerkiksi bokeh näytti huomattavasti luonnottomammalta.

Kaiken kaikkiaan iPhonemaisuudestaan huolimatta, on P10 varsinkin omassa kokoluokassaan erinomainen vaihtoehto. Jos ajatus on vaihtaa iPhonesta pois Android-maailmaan, niin tuosta iPhone-tyylisyydestä on jopa hyötyä. Niille, jotka eivät sitä arvosta, tarjoaa nykyään EMUI myös tarpeeksi muokattavuutta niin, että sen saa juuri omaan käyttöön sopivaksi. Nautin ajastani P10:n kanssa ja se onkin kulkenut pääsääntöisenä päivittäisenä puhelimenani. Testiyksilöä joka oli suomalaista myyntiversiota, ei ole vaivannut edes MWC messuilla toimittajille luovutettujen esimallien Wifi, tai ylikuumenemisongelmat.

Laite on ansainnut ensimmäisen suosituksemme Teknosuomi-lipun alla. Valitettavasti “toimituksen valintaan” ei laite kuitenkaan yltänyt. Tästä kunniasta taistelee hieman vähemmän kompromisseja sisältävä P10 Plus -malli.